Täällä ollaan loppusuoralla. Raskauden katsotaan nyt olevan täysiaikainen. Skeptinen minä ajattelee, että ei tämäkään synnytys tule käynnistymään itsekseen. En tiedä, miksi tunne siitä on niin vahva. Kun on kokenut vasta yhden synnytyksen, joka on mennyt tietyllä kaavalla, ajattelee ehkä seuraavankin menevän joiltakin osin niin. Ehkä myös näillä "puheilla" käytän käänteistä psykologiaa, jos joku kuulisi toiveeni ja asiat menisikin toisinpäin ;)
Viime päivinä olo on ollut välillä tosi tukala. Maha on edessä, istuminen on vaikeaa ja pienetkin askareet tuntuvat ylivoimaisilta. Eilisiä valmistujaiskuviani katsellessa ajattelin, että voi taivas miltä näytän. Turvonnut akka maha pystyssä :D Turvotusta on kerääntynyt aivan kuten ekassakin raskaudessa, ja kuten silloin, nytkään eivät poppakonstit auta. Runsas juominen - check, lepo - check, liikunta - check jne.. Minun kroppani vain tykkää olla ilmapallo, tai paremminkin vesi-ilmapallo :D
Niin, edellisen synnytyksen tuomista peloista huolimatta olen viime päivinä ensimmäisiä kertoja ajatellut, että kyllä se saisi jo syntyä. Vaikka tuleva pelottaakin, mutta tiedän että jossain vaiheessa olo kuitenkin helpottuu ja pääsen käyttämään omaa kehoani vähemmillä rajoituksilla.
On ollut ihanaa olla raskaana, tuntea vauvan liikkeet ja huomata, miten erilaisia vauvat voivat olla jo raskausaikana. Olen nauttinut siitä, että olen saanut toisen kerran kantaa sisälläni uutta elämää, että E saa pikkusisaruksen, että meistä tulee nelihenkinen perhe. Mutta on myös ihanaa (sitten kun on parantunut) päästä kävelemään normaalisti, ehkä jopa juoksemaan, päästä ylipäätään normaalimpaan olotilaan. Päästä liikkumaan vähän omaa maakuntaa kauemmaksi, ilman että tarttee pelätä synnytyksen käynnistymistä kun ollaan liian kaukana kotoa :)
En mieti nyt tulevia, (vaikka välissä mielessä onkin pyörinyt mm. tulevat nukkumisjärjestelyt, päivärutiinien muodostuminen kahden lapsen kanssa, oma toipuminen ja vointi jne..) vaan ensin hoidetaan tämä lapsonen toivottavasti turvallisesti ulos masusta, ja toivotaan että hän olisi terve. Ne on nyt prioriteettilistalla tärkeimmät asiat, muut hoituu kyllä sitten kun aika on. Elämä kantaa! :)
Tällaisin ajatuksin keskiviikkona, mukavaa loppuviikkoa!
Juuri niin: elämä kantaa! Lasten kanssa varsinkin tuntuu jopa pääsevän helpommalla, kun keskittyy hetkeen :D Tiettyyn rajaan saakka tietysti :D Hyviä vointeja ja jaksamista!
VastaaPoistaKiitos kovasti! Ja uskon todellakin, että hetkessä elämisen taito kehittyy entisestään lasten kanssa :D
PoistaNopeesti se aika on kyllä mennyt!! :) Näin sivullisen silmin... ;) Itsestä se ei tietenkään tunnu siltä, että odotusaika voisi mennä nopsasti. Nopeesti ne päivärytmit ym. saa itse sulateltua jollain tavalla.
VastaaPoistaHyvä juttu on tosiaan elää päivä ja hetki kerrallaan. Asiat eivät silloin tunnu niin hankalilta. :)
Tsempit loppuraskauteen ja mukavaa juhannusta teille!! <3
Eikö ookki, ihan hujauksesa! :D Kyllä se minustaki siltä tuntuu, ainoastaan tässä loppuvaiheessa tuntuu että aika hidastuu.
PoistaPitäisi tietysti muistaa aina elää vain hetki kerrallaan, ei pelkästään silloin kun elämäntilanne muuttuu. Mutta kun se on niin kovin vaikeaa.. aina huomaa ajattelevansa eteenpäin ja päivät tuntuvat kuluvan niin nopeasti että aina on ilta. Täytyy vain yrittää tsempata tässä asiassa, elämä on niin kovin lyhyt kuitenkin. Mutta jospa sekin taito tosiaan parantuisi vähän kuin siinä sivussa kun tulee vielä toinenkin lapsi :)
Kuten edellä (yllä) jo kommentoitiin että "Ne rutiinit kyllä muodostaa sitten sen päivärytmin teille kolmelle- eli sitä en lähtisi ennalta murehtimaan lainkaan.
VastaaPoistaPysähdyin itse kohdassa kun kirjoitit "juoksemisesta"..- Niin todellakin, eihän sitä paljoa juoksuaskelin tullut enää itsekään liikuttua loppu metreillä ollessaan.
Muistan sen kuitenkin miten kamalasti sattui vain ja ainoastaan puolapuiden alimmalla puolalla seisominen koulussa ennen ä-lomalle jäämistäni! Se teki omituisen painon tunteen alavatsaan. Aivan kuin joku olisi voinut tulla reveten vatsanakani lävitse.
Muut kielsivätkin minua nousemasta enää yhdellekään puolalle.
(Meillä oli eräs toimintatuokio joka piti suorittaa ryhmässä ja halusin niin kovin osallistua jokaiseen vaiheeseen tilastani huolimatta.)
Eniten ehkä ärsytti tuolloin käydessämme muidenkin ryhmien toiminta hetkiä läpi kun ne olivat pääasiallisesti jossain muodossa liikunnalliisa ja kaikki hupattivat minulle:
- ELÄ SINÄ TEE TÄTÄ... OTAHAN SINÄ VAROVASTI.
No tottakai tiedän/tiesin milloin missäkin rajani on, mutta kiitos heille silti `kannustuksesta`-liika hupatus vain alkaa ärsyttämään kun siihen yhtyi lopulta jo opettajammekin sen tunnin aikana...
Kaikkea hyvää jälleen kerran loppu odotuksellesi! -Peukutan että saisit nyt mukavan synnytyskokemuksen-siläli mikäli sitä voi mukavaksi sanoa. :)
Mutta ON se sitä jos menee hyvin ilman yllätyksiä!
(Kipuakaan ei kannata pelätä siihen saa lievennystä kun vain avaa itse suunsa ja kertoo että NYT KOSKEE!)
Kiitos kiitos kiitooooos kaikista kannustuksen sanoista! KYllä se tästä :D
PoistaMeillä taas ei kyllä kukaan ole hupattanut, paremminkin niin että meikäläinen tekee välillä kyllä ihan liian paljon ja huomaan sitten itse että auts, ei olisi tuotakaan kannattanut enää yrittää.. siis en nyt vauvaa vaaranna että en sitä tarkoittanut. Mutta kun en aina itsekään oikein hoksaa että missä ne rajat näin loppuraskaudesta menee, ja olen varmaan tosi vakuuttava kun touhuan, päätellen siitä kun mieskään ei sitten juuri koskaan tule ja sano että hän tekee, antaa vain minun ähkiä ja puhkia ja kirota :DD välillä se ottaa kyllä vähän pattiin, mutta kun ei aina jaksaisi sanoa "teetkö sen ja tuokin olisi tuossa ja nostatko tuon kun minä en taivu ja kannatko tytön sinne ja plaa plaa..." niin sitten tulee tehtyä kaikki itse, pääsee helpommalla :D
Juu ja voit olla varma että minä huudan jo synnärin ovelta että "kaikkipuudutuksetmullehetitänne" :D
;)
Poista*peukutan sulle ihan kybällä* että kaikki menee sitten erinomaisen hyvin.